Viikinkikuningas Ragnar (FIN*Zigwan's Evert)

14.4.2007 syntyi FIN*Zigwan's E-pentue: viisi komeaa kollia ja yksi topakka naaras. Punainen kolli Ragnar oli ensimmäinen syntyvä pentu, nuoren emonsa esikoinen, syntymäpainoa 110 grammaa, kuten muillakin. Kaikki sujui alkuun oikein hienosti ja Ragnar vaikutti vahvalta ja hyvin lupaavalta pennulta. 'Ragge' varattiin ensimmäisten joukossa ja hänestä piti kasvaa uljas näyttely- ja siitoskolli Tuomakselle, sekä vauhdikas leikkikaveri Jatsille. Luonto päätti kuitenkin toisin. Ragnar oli kehitysvammainen.

3-viikkoisessa pentueessa kiinnitin ensimmäisiä kertoja huomiota Ragnarin hitauteen. Muut pennut syöksyivät vauhdilla kömpelöön leikkipainiin, mutta Ragge mietiskeli monesti pitkäänkin, ennen kuin lähti mukaan. Usein muut pennut tulivat Ragnarin luokse leikkimään, ettei hänen tarvinnut jäädä yksin. Ragnar nauttikin kovasti leikkipainista ja sisarusten läheisyydestä. Arkisten perustaitojen oppiminen oli kuitenkin Ragnarille helppoa, joten en ollut kovin huolissani mietiskelijä-pennusta. Itseasiassa Ragge oli ensimmäinen, joka tuli ulos pesälaatikosta ja oppi käymään hiekkalaatikolla. Hän tunnisti myös nimensä ja vastasi kutsuun: "Ragnar?" - "Miu!" ja kierähti kerjäämään rapsutuksia. Tässä vaiheessa pidin Ragnaria tyypiltään parhaana pentuna, ehdottomasti näyttely- ja siitostasoisena.

5-viikkoinen Ragnar oli liikuttavan suloinen, pyöreän pörröinen ja innokas oppimaan uusia asioita. Sinisissä silmissä loisti älykkään utelias katse ja vartalo oli vanttera, kuten täydellisellä pikku siperiankissalla tuleekin olla.
Mieleeni hiipi kuitenkin huoli: Miksi Ragge nukkuu niin paljon? Hän jaksoi pysyä valveilla vain n. 15 minuuttia kerrallaan, ja saattoi toisinaan nukahtaa jopa kesken iloisen leikin. Muut pennut kohtelivat Ragnaria myös hyvin hellin ottein, kuin varoen. Useimmiten painin korvasi suukottelu ja korvien pesu. Aloin aavistaa, että Ragnar ei ole samalla kehitystasolla sisarustensa kanssa, mutta toivoin emokissan olevan oikeassa: Ragnar sai aivan samanlaisen hoivan ja huomion kuin muutkin pennut, emo ei nähnyt Ragnarissa mitään vikaa.

6-viikkoisena pentujen korvat alkoivat kasvaa ja nousta pystyyn. Mutta ei Ragnarin. Hän oli edelleen ulkonäöltään kuin 3-4 -viikkoinen pentu, korvat lupalla ja olemus kömpelön vauvamainen. Unisuus jatkui, mutta painon kehitys oli edelleen hyvä ja kasvu selkeän positiivinen. Ragge sai lempinimen "juna", koska hän kulki aina päättäväisen suoraviivaisesti aikomaansa suuntaan, kunnes oli perillä - tai törmäsi seinään...
Muut pennut oppivat yksi toisensa jälkeen kiipeämään sängylle, Ragge oppi miukumaan vaativasti sängyn vierellä, että hänet nostetaan muiden luokse. Muut pennut tasapainoilivat uhkarohkeasti kiipeilytelineessä, Ragge varoi tarkasti reunoja, joista saattaisi pudota. Hän oli onnistunut aiemmin jopa putoamaan kynnykseltä...=). Nyt hän käytti teräviä aivojaan enemmän kuin muut ja selviytyi erinomaisesti haasteista, joita kissanpennun elämässä tulee eteen.

Seuraavina viikkoina huoleni vain kasvoi, sillä Ragnarin motoriikka ei ollut lainkaan kunnossa verrattuna sisaruksiin. Varmistelin useaan kertaan, että pennulla ei ole mitään kipuja, mutta kun näin, miten poika söi, joi, peseytyi ja leikki, rauhoituin hyväksymään tilanteen. Raggen vauvamaisuus korostui entisestään muiden pentujen kehittyessä kissamaisen notkeiksi taitureiksi ja osoittaessa yhä enemmän lempeää hoivaa "erilaiselle" veljelleen. Samalla kuitenkin Ragnarin sosiaaliset taidot ja viestintä kehittyivät vaikuttavalle tasolle: värikkäät, määrätietoisetkin vivahteet ääntelyssä ja ilmeikäästi puhutteleva, toisinaan ilkikurinenkin katse vakuuttivat minut siitä, että kömpelössä paketissa eli taistelija, taitava selviytyjä vailla vertaa, viikinkikuningas Ragnar. Pentuesisarukset olivat samaa mieltä, ja viihtyivät Raggen vierellä kehräten lähes lakkaamatta.

1.6.2007 oli pentujen ensimmäinen "neuvolakäynti" tutulla, hyvin kissoihin perehtyneellä eläinlääkärillä: ohjelmassa oli ensimmäinen rokotus ja pentuetarkastus. Annoin muut pennut ensin tarkastettaviksi ja viimeksi nostin Raggen eläinlääkärille sanoen: "Ja sitten meillä on yksi tällainen..." Pyysin tavallista tarkempaa tutkimusta, ja kyllähän eläinlääkärille muun pentueen käsittelyn jälkeen oli ilmiselvää, miksi. Hän otti vertailuun Emil-veljen ja teki pojille erilaisia reaktiota ja motoriikkaa testaavia tutkimuksia. Ragnar oli auttamattoman hidas ja osin kokonaan vailla refleksejä. Näkö ja kuulo olivat silti normaalit, silmänliikkeet symmetriset ja ympäristön havaitseminen ihan kunnossa. Kävimme pohdintoja siitä, mistä voisi olla kysymys, ja mitä nyt tapahtuu. Sydäntäni kylmäsi ajatus eutanasiasta, joka olisi luonnollisesti yksi vastuullisen kasvattajan toimintavaihtoehdoista tällaisessa tilanteessa. Ei, ei, ei! Katsoin pienen punaisen pojan silmiin ja sieltä säkenöi sellaista elämänvoimaa, että ilmoitin tekeväni kaikkeni, jotta Ragge saisi elää hyvän kissanelämän, vaikka hiukan lyhyemmänkin. Eläinlääkäri oli samaa mieltä, että annetaan Raggelle aikaa näyttää, mihin pystyy, koska kipuja ei ole. Ylimääräisellä harjoituksella voisin tukea motorista kehitystä, ja kuukauden kuluttua tulisimme uudelleen tarkastukseen. Miten ihmeessä kertoisin Tuomakselle, että hänen rakas, kallis, hartaasti odotettu pentunsa ei ole ihan normaali!

Siitä alkoi Ragnarin "sirkuskoulu": lattialle kävelyä tukevaa tiivistä mattoa, ikioma sirkusjakkara, josta tulikin Raggen lempilelu, porrasmaista tasojen asettelua sängyn vierelle, sopivan hidasta leikittämistä sulkahuiskalla ja paljon, paljon hellittelyä. Ragge kehittyi vauhdilla, hän oppi hyppäämään ja juoksemaan, kiipeämään ja raapimaan mattoja. Kaikkea, mitä kissanpennut yleensäkin osaavat, vain hiukan hitaammalla ja pienemmällä mittakaavalla. Ragnarin maailma oli kuitenkin ihan täydellinen pikkukissan maailma, jossa hän nautiskeli elämästään omalla tavallaan. Suhde ihmisiin lujittui, kun Ragge huomasi, että häntä autetaan monin tavoin: yksi käytännön ongelmista oli se, että hiekkalaatikolla käynnin jälkeen Ragge ei lyhyen selkärankansa takia ylettynyt puhdistamaan perävillojaan. Ragnar oppikin nopeasti laatikkokäynnin jälkeen köpöttelemään hoitajansa luo peruuttamalla häntä pystyssä. Sitten mentiin tarvittaessa pesulle ja harjattiin villat kuntoon. Ragge kiitti avusta kellahtamalla selälleen takajalat kippurassa ja räpsäyttämällä silmiään.

26.6.2007 oli pentueen toinen eläinlääkärikäynti. Tällä kertaa vuorossa tehosterokotus ja mikrosirujen laitto. Ragnar odotteli vuoroaan sylissäni ja juttelimme välillä, kun vieras paikka pelotti. Pienet tassut pitivät kiinni paidastani ja siihen pikkumies myös nukahti. Sylikissa. Mietin, miten paljon läheisyyttä Ragge tarvitsi, ja miten selkeästi hän osoitti tuntevansa omat ihmisensä. En hennonnut laitattaa sirua Raggelle, kun hän rokotuksen jälkeen pyrki tarmokkaasti syliini ja ilmoitti kovaan ääneen, ettei tykkää piikeistä. Eläinlääkäriä hymyilytti päättäväisen pikkukisun vaikutusvalta kasvattajaansa, ja tajusin olevani täysin myyty viikinkikuninkaan orjaksi. Ragnar testattiin ja tutkittiin huolellisesti. Painoa oli kertynyt tasaisesti, mutta silti vain puolet pentuesisarusten painosta, Ragge painoi alle kilon. Kehitysvammaisuus oli nyt selvää, mutta edistystä oli myös tapahtunut huomattavasti, lihakset kasvaneet ja kognitiivinen puoli aivan ikätasolla, ehkä jopa hiukan keskitasoa fiksumpi pentu. Eläinlääkäri tuki päätöstäni ottaa Ragge itselleni, koska pennun päivittäinen hoito tulisi olemaan vaativaa ja intensiivistä. Edessä olisivat fysioterapiat ja lisätutkimukset, pahimmassa tapauksessa myös käänne huonompaan ja nopea lopettamispäätös. Tällaista kuormaa en voisi sysätä kenenkään toisen harteille. Tiesin, että Tuomaksen sydän särkyisi, mutta tarjoaisin hänelle terveen ja vauhdikkaan Elmerin korvaukseksi. Luoja minua päätöksessäni auttakoon!

9.7.2007 oli suuri päivä: Ragge muutti siskonsa Ellin kanssa sijoituskodista meille. Satuin hakemaan punaisen kaksikon juuri villin aamupäiväleikin aikaan ja hämmästyin Ragnarin vauhdikasta vaanimis- ja painileikkiä, johon kuului kunnon loikka siskon kimppuun ja reipas ote touhuun kaikin puolin. Pieni häntä pyrki viuhuun ja pienet korvat takaviistoon taisteluasentoon, silmät loistivat leikin riemua ja Ragge oli kuin mikä tahansa kissanpentu hassuine hyppyineen villissä tiimellyksessä. Kotikutoinen sirkuskoulu oli tehnyt ihmeitä: Raggen nopeus ja voima olivat kasvaneet, pirteyttä riitti jopa tunniksi kerrallaan ja painoakin oli tullut 100g lisää viikossa. Olin ottanut yhteyttä eläinterapeutti Leena Piiraan, joka kannusti intoani Raggen kuntoutukseen edelleen kertomalla, että kissan hoitovaste fysioterapiaan on yleensä erittäin hyvä. Ja siltä tämä nyt todella alkoi näyttää! Pian tekisimme Leenan ohjaamana tehokkaan ammattimaisen jumppaohjelman pikkuviikingille. Elli oli myös korvaamaton apu Raggen kunnon ylläpitäjänä, ja otin pennut mukaani iloisen toiveikkaana.

Kotiin tullessa kissalan matriarkka  Chili odotteli innoissaan uusia vauvoja, mutta nuuskittuaan tulokkaita tarkemmin, hän totesi pennut "väärennöksiksi" ja marssi loukkaantuneena yläkertaan. No, supermamman tuntien hän hoivaisi pieniä innolla viimeistään viikon kuluttua (Chili on adoption ja kidnappauksen ammattilainen, ryöstää kaikki vauvoiksi kelpaavat olennot omikseen...=)). Ragge suhtautui uuteen kotiin tyynellä filosofiallaan: ensin syödään, sitten leikitään ja sitten etsitään hyvä torkkupaikka. Ellin tukea hän ei tarvinnut mihinkään - ei edes kohdatessaan jättiläismäisen Osku-sedän cooninaaman ihan kiinni pikku nenässään. Ystävyys oli heti molemminpuolista, vaikka Oskua pelottikin hurjana vieressä vahtiva Elli-sisko. Tiukasti nutturaansa kiristelevä Täti Carmen kävi lyhyesti ilmoittamassa pennuille, ettei siedä riehuvia pikkukakaroita, ja sekös Ragnaria huvitti: heti alkoi minttuhiiren kanssa pyöriskely pitkin mattoa ja olin kuulevinani pienen kehräyksen tapailun karvapalleron sisältä. Ilkikurinen pikku veitikka!

Viikinkikuninkaan tarina jatkuu seuraavalla sivulla...